Nimetön kommentti, mukaillen:
Puhuit myös opettajien laitostumisesta ja siitä, että henkinen poissaolo on ehkä alkanut tuntua normaalilta. Toivon todella, ettei se pidä paikkaansa – ainakaan useimpien kohdalla.
Voisiko taustalla olla opettajan ammattiminä: se, että ammatillinen minä ja vapaa-ajan minä pidetään erillään? Ammattiminä yrittää noudattaa yhteiskunnan ja organisaatioiden sääntöjä ja määräyksiä, toimia oikein ja niin kuin odotetaan. Henkilökohtaista minää taas suojataan kuorella, koska työssä voi tulla vastaan melko raskaitakin asioita ja tilanteita. Joskus suojautuminen on välttämätöntä.
Voiko aitoja kohtaamisia silti syntyä? Väitän, että voi. Toivon todella, että jokainen nuori, opiskelija ja ihminen tulee kohdatuksi aidosti ja hyväksyen – ja myös tuntee tulleensa kohdatuksi.
Retriitti tuli pidettyä, ja se oli valtavan iso kokemus. Osallistujia oli seitsemän mun ja toisen vetäjän lisäksi, ja mukaan mahtui paljon sekä omia että osallistujien kulkemisia tärkeistä kokemuksista. Integroitavaa riittää.
Tältä näköalapaikalta katsoessani, haluan jakaa mitä näen.
En tarkoita tuomita tai kritisoida. Minulle on tärkeää kirjoittaa auki se mitä näen ja koen, jotta voin seistä sen takana. Asettaa terveitä rajoja tätä kautta.
Olet mahdollistanut käytännössä sen että tämä retriittimatka sai tapahtua, ja se on minulle uskomattoman valtava lahja.
Ero kokemuksessani siinä, millä tarkkuudella retriittityöskentelyssä ja kehoon ihmisiä tuomalla, ja yhteiskunnan instituutioissa ihmisiä voidaan tuoda, on kuin yö ja päivä. Siksi otin ylläolevan vastauksesi minulle vielä lainauksena yllä mukaan.
Ammattiminä on jossain mielessä toki tarpeellinen myös retriittikontekstissa, mutta samaan aikaan alta on voitava päästää näkyviin paljon enemmän jotain aitoa, kuin mihin instituutioiden kulttuureissa on totuttu, tai mitä kehykset mahdollistavat. Eikä “aitoa” voi päästä näkyviin ennen kuin instituutiossa vastuussa oleva ns. aikuinen on itse tietoinen oman minuutensa kerroksista - kovin harvalla on käsitystä mitä aitous tai todellinen aikuisuus, itsessään ja itsensä takana todella seisominen tarkoittaa.
Ja toki ymmärrän sen, että itseä on suojattava, kun tilanteet voivat olla rajuja. Siinä mielessä olen kiitollinen yhteiskunnan instituutioille siitä, että ne tarjoavat osalta yhteiskuntaan rakenteita, jotka osaltaan suojaavat myös herkkää ja hienovaraista työskentelyä, joka mahdollistaa eri tason muutoksen.
Aitous tarkoittaa eri tasoilla ja eri ihmisten eri kehitysvaiheissa eri asioita. Totta kai ihminen voi kokea tulevansa “aidosti” kohdatuksi ja tuetuksi askeleissaan jollain tarinansa tasolla eteenpäin myös koulutus- tai sosiaalialan instituutioissa. Mulle on ollut kivuliasta se, kuinka vähän kuorten alta lopulta pääsee näkyviin. Kuinka paljon instituutiot näyttävät edelleen käytännössä, ja pitkälti tiedostamattaan siirtävän seuraaville sukupolville samoja toimintamalleja ja käyttäytymisen kaavoja. Kuinka paljon vahinkoja, joita ihmiset jotka ovat kuvitelleet tietävänsä, ovat aiheuttaneet, on joutunut korjailemaan jälkikäteen, kun on tajunnut etteivät tarinat ole olleet yhteydessä todellisuuteen.
“Oikein ja niinkuin odotetaan” näyttää mun suunnasta hyvin karkealta tähtäykseltä instituutioissa sitä kohti, mitä ihmiset huomioiden toimiminen oikeasti voisi tarkoittaa. Toisessa vaakakupissa on ihmisen sisin, joka pyrkii tulemaan täydesti näkyväksi ja tarvitsee tukea sen tuntemiseen ja tiedostamiseen, oman matkansa kulkemiseen, jotta voi tietää mitä on maailmassa lopulta tekemässä. Jos tätä ei tapahdu, luodaan vain lisää harhapolkuja kuviteltaessa auttavansa.
Mulle se tapa jolla puolustat instituutioissa olevia ihmisiä on toisaalta kaunista lojaalisuutta, ja toisaalta kyseenalaistan sen vahvasti. Maailman ovat luoneet siinä vastuutehtävissä olevat ihmiset, eikä kukaan voi nykymaailmassa paeta sitä kuinka pahaan jamaan sisäisen työn lähes täydellinen laiminlyöminen valtavirran kulttuurissa on maailman ajanut. Ihan vain kevyellä uutisten vilkaisulla tämä näyttää minusta olevan ilmiselvää.
Seuraavat sukupolvet ovat jo kulkemassa avoimempaa käsitystä ihmisyydestä kohti, ja tästä näkökulmasta puheet ammattiminuuksista ja -rooleista näyttävät vähän kivettyneiltä. Mentaalisen tason, mielen tason tarinoilta, joilla ei ole suurimmalta osalta kosketusta kokonaisvaltaiseen, kehon ja tunnetason ihmisyyteen. Puolestatietämistä edellisillä sukupolvilla näyttää olevan paljon, näkemistä siitä missä nuoremmat jo kulkevat vähemmän.
Tämä on minun suruni. Ylva Haru - Kunnes katsomme (YouTube)
“Jos haluan johdattaa henkilön kohti määrättyä tavoitetta, täytyy minun ensin paikantaa missä hän on, ja aloittaa sieltä. Se joka ei tätä taida, pettää itseään luullessaan voivansa auttaa muita.
Auttaakseni jotakin täytyy minun tietenkin ymmärtää enemmän kuin hän, mutta ennen kaikkea minun täytyy ymmärtää, mitä hän ymmärtää. Ellen sitä osaa, niin ei auta vaikka pystyisin ja tietäisin enemmän. Jos kuitenkin haluaisin näyttää kuinka paljon osaan, johtuu se siitä, että olen turhamainen ja ylpeä ja oikeastaan haluan tuon toisen ihailevan itseäni sen sijaan että auttaisin häntä.
Aito auttamishalu alkaa nöyryydellä sen edessä, jota haluan auttaa. Tällöin minun täytyy ymmärtää että auttaminen ei ole sitä, että haluaa hallita, vaan sitä että haluaa palvella. Ellen tähän pysty, niin en myöskään voi auttaa toisia.”
Søren Kierkegaard, kääntäjä tuntematon